Lähetään liikkeelle siitä ko täytin 15.w ja lähin Harjun oppimiskeskukseen opiskeleen hevosten hoitajaks. Meillä meni kotona vähän huonosti ja mude alko pyytään multa lainaksi aina rahaa ko sain nääs opintotukea(huimat 100 e). Mie tietysti aina tyhmänä annoin, vaik enhän koskaan niitä takasin saanu, silti aina joka kerta, vaik kuinka tuntu pahalta antaa sitä rahaa ni pahalta ois myös tuntunu olla antamatta. Tiesinhän mie joo, et se ostaa vaan kaljaa ja tupakkaa, mut jos se oiskii oikeasti tarvinu sitä ruokaa, ni en sydämmeltäin pystyny sanoo ei.
Tossa sitte vuonna 2011-2012 olin tosiaan menettämäs järkeni, ku pari viikkoa ennen joulua meidän vaari kuoli, joka oli tietysti tosi raskasta mummille ja äitille ja enolle + tottakai myös mulle ja min veljille. Mut tässä vaiheessa jo, min toinen veli käski mua pysyy vahvana ja tukena äiskälle ja kaikille muille. Mutta vaikka olin siinä, siltä pimeni koko maailma entisestään ja meilt lähti sähköt kotoont ko se ei ollu maksanu laskuu. Itkin joka ilta tullessani kotiin, ku en ois halunnu, mua ahdisti. Oli talvi ja oli kylmä, koko elämisestä oli tullu yhtäkkiä hankalaa.
Huhtikuussa 25 päivä meidän eno lähti enkeleiden matkaan. Sydän oli pysähtynyt treeneissä ja parin viikon päästä sairaalasta soitettiin. SE jos joku on ollut minulle raskasta, eno oli minulle tosi tärkeä.. <3
Ja taas hautajaisissa piti pysyä vahvana kaikkien muiden vuoksi, enkä saanut purkaa tunteitani. Olin sekoamassa, koulun käynnistä ei tahtonut tulla enää mitään ja pienetkin asiat tuntui ylitsepääsemättömiltä. Silloin kuitenkin, kun apua eniten tarvitsin eräästä henkilöstä tuli minulle kultaakin kalliimpi, luotettava auttaja. Ilman tätä ihmistä en luultavasti olisi enää edes hengissä, mutta nyt välimme ovat tulehtuneet. Olen saanut karkotettua sen ainoan ihmisen läheltäni, joka oikeasti on auttanut mua elämässä.
Sanoin, että syy kirjoittamiseeni löytyy tästä tekstistä ja yksinkertaisesti sanottuna en vaan pystynyt tekemään sitä aiemmin vaikka halusinkin. Olen kirjoittanut paljon riimejä/runoja paperille, joita tekin tulette näkemään täällä, mutta nyt haluan jakaa osan elämääni. Nyt, kun olen päässyt yli kaikesta tunteiden peittäisestä, häpeästä, surusta ja talosta.
Nykyään, kotini on siellä minne menen ja perheeni on siellä missä olen. En halua ihmisiä lähelleni, koska pelkään sitä tuskaa mikä tulee jos menetän heidät. Tämä kaikki on kasvattanut mua ihmisenä, mutta en toivo tätä kenenkään kohdalle, enkä todellakaan halua sitä uudestaan omalleni.
-Tiia-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti