kaksi minää

Missä mun peilikuva,
se energinen ja liikkuva
en tunne sitä, en nää,
samaan aikaan silti päätään kääntää.
Se ei liiku,
mutta tuijottaa,
mitä se oikein odottaa?

Se ei kuule muiden äänii,
vaan jotka huutaa sisäl pään nii,
se ei maista mitään,
vaik mättää mättöö sisään.
vain yksi tuoksu keuhkot täyttää,
ja se sitä silti aina säväyttää,
tuntee tietyn kosketuksen,
josta saa kylmän väristyksen,
ja se laukaisee tietyn jännityksen.

mut se ei pysty luottamaan,
sitä saattaa alkaa sattumaan,
se kai pelkää elämistä,
koska ei kestä menettämistä.
miettii onko sen arvosta,
se ei tiedä niist yksist ja harvoista,
kokemukset kai elämää uudistaa,
vois lisää uuden kokemuksien listaa.

Tää peili lyödään nyrkillä pirstaleiks,
ja se levii lattialle sadoiks sirpaleiks,
pääsen taas liikkeelle omil jaloillani,
en jaksa enää lagaa paikoillani,
sanon ääneen et oon pahoillani,
ja silloin viel katseemme kohtaa,
surua sen silmät hohkaa.

molemmat kyl tietää mitä he tahtoo,
samaa asiaa, mut he kuuluu eri lahkoo.
Aistit on toinen ja tunteet,
jonka vuoksi pläänit on sumentuneet,
aivot ja järki osapuolena on,
jolloinka tilanne on toivoton.
miten tääki nyt ratkaistaan,
ku en pysty luopuu kummastkaan?

fiilistelyy

En pysty käsittää,

en osaa selittää,

sillä mun luonteesee,

ei kuulu jäähä kii tunteesee.

Sä saat mun pään pyörälle,

miks ei se tunnukka väärälle,

vaan oikeesti helvetin hyvälle.

Ei oo ollu tän kaltaista,

ei niinku mitään vastaavanlaista,

oon vaa luullu et kaikki samanlaista,

mut näköjää en tienny paremmasta.

Pelkästään ku sua ajattelen,

nousen ilmaa ja leijailen,

sydän laivalla seilailen,

ja sen kestävän uskottelen.

Silti järki tää,

mun tunteita myrkyttää,

pikku hiljaa reikää sydämeeni syövyttää.

Miten saisin sen pois,

ilman järkee helpompaa ois,

sillo tehä mitä vaa vois,

jos luoja sen mulle sois.

Olen toki tottunu,

et virheist en oo paljo oppinu,

mut jos haluut aatella,

ni avain sydämeeni on yhä tallella,

mut se pitää ansaita,

enkä haluu vaa lahjoja runsaita.

Tarvin yhden ihmisen,

suhteellisen tavallisen,

josta vain minä itse nään,

jotai mitä muut ei tuu ymmärtämään.

Vaikka vaatimukset on kovat,

edessä ehk oottais hyvät ajat,

oon tosin ennenki ollu väärässä,

mut tää tie ei oo yhtä hämärässä,

en kyllä tiedä susta,

mut jos kyse on musta,

ei tarvita enää mitään tunnustusta,

sillä päähän ei mahu enää muuta ajatusta. <3

Asenne ratkasee

Mie oon aina miettiny, et kaikkee mitä mie teen, täytyy olla joku syy. Ei sen tarvi välttämättä olla hyvä, mut ainakaan se ei saa olla tekosyy. Mut mitä mie teen silloin, kun oon toiminu jollain tavalla enkä löydäkkään sitä syytä? Mikä se motiivi silloin on?

Mie oon ain välil miettiny et oon ehkä sairas. Miten voit haukkuu ihmisen, ETKÄ EES MUISTA?! Ehkä mul on joku skitsofrenia juttu. Toisaalta, mulla on ollu aina ongelmia min vihan hallinnan kanssa. Se ei oo mitää helppoo, mut kukaa ei usko et semmone on ees mahollista. Niiden mielestä olen jo valmiiksi "huonompi" ihminen, koska esim. löin tota. Ne ei tarvi siihen sen enempää syytä, siinähän se jo on: kaveri ärsytti ja hullu läksytti. Mutta loppujen lopuksi motiivina voikin olla sairaus.

However, joissain asioissa oon taas iha nössö. Osaan suht huonosti sanoa ei, varsinkin työlle. Palkkiolle kyllä osaan sanoa ei, enkä ymmärrä miksi teen niin. Itseäni auttavissa asioissa en osaa avata suuta, mutta auta armias jos kyse on läheisen laiminlyönnistä. Tämän tyyppisistä tilanteista syntyy sivupersoonia, kun mieli alkaa kehittämään tietynlaista puolustusmekanismia. Olen siis vinksahtanut vikuri veikko ja syy siihen on luultavasti tullut kotioloista. Onhan se tyhmää, ilkeää ja naurettavaa syyttää lapsuuden traumoja, mutta olen vain todiste  siitä millaiseksi ihminen voi muovautua ilman kasvatusta. Hukassa ollut lapsi ei vielä aikuisenakaan osaa kanavoida tunteitaan tai itseään.

Monet on alkanut ottaa nyt käyttöönsä uusia asenteita. Osa niistä on kyllä luovuttanutkin jo. Haluaisin nyt asentaa tälläisen uuden asenteen itseeni. On monia asioita joita haluaisin muuttaa, mutta käyttämällä näitä pähkinän kokoisia blondi-aivojani päättelin, että kaikkea ei voi tehdä kerralla. Aloitetaan siis sillä, että min uuteen asenteeseen ei kuulu elämän jatkuva surkuttelu, ihmisten haukkuminen eikä itseni rääkkääminen kuoliaaksi.

gn3woh4+598vq2yj3402uy804bbtbw734bnb34n5g5nb7ny4

                                                       UUSI ASENNE ASENNETTU

           -Tiia-

Kahvi keissi

Okei eli siis tilannehan on se, että tänään meiltä oli mystisesti kadonnut vajaa kaksi mittaa kahvipuruja, vaikka ne eilen päivällä sinne jätettiinkin. Minulla on tähän selitys, hyväkin, mutta onnistuin kuitenkin omalla käytöksellä aiheuttamaan taas sekasorron  kroppani syövereissä ja ehkä eräiden ihmisten aivo nystyröissä. Olen joskus kertonut joillekkin, en varmaankaan täällä blogissa vielä, mutta kuulettepa nyt kaikki sitten, mutta niin kun minusta usein luullaan et valehtelen, kun en vaan oikeastaan jaksa kertoa koko totuutta.

Esimerkkinä tänään, kun aamulla menin haukkaamaan hieman evästä ja mieleni teki kahvia niin minä sitten reiaana tyttönä keitin itselleni kupposen. No sinnehän ne kaikki purut meni. Päivällä oltiin siinä sitten syömässä ja tuli puhetta että kahvia halutaan. Kokki sitten vastasi ettei sitä enää ole, vaan meidän poppoo tiesi jättäneensä hieman murusia pussin pohjalle, enkä minä taliaivona tajunnut siihen väliin huutaa että oon ne juonu aamulla. Miksi?
Koska sanat maagisesti takertui kurkkuuni, enkä saanut niitä kakistettua pihalle osaksi johtuen ehkä siitä ylihysteriasta, että  kävin samanaikaisesti mielessäni kamppailua syyttääkö he nyt minua ahneudesta vai mistä. Tilanne kuitenkin meni ohi ja sitten rentouduin taas ja kaikki oli ihan fine.

MUTTA sitten illalla iltatallia tehdessäni, yksi meidän salapoliiseista tuli selvittelemään teoriaansa siitä, kuka on vienyt meiän kahvit ja mikä oli motiivi, kunnes hänen suustaan tulvahti sanat: "siis jos sie et oo niitä aamulla juonu" tämän hän sylkäisi suoraan synkille kasvoilleni, kuin yleinen syyttäjä todistusaineistonivaskan läsäytettyä tuomarin pöytään ja elämäni pimeni (no ei nyt ihan, mut melkein) En vaan pystyny valehtelemaan, joten sanoin et joo kyllähän mie ne join. Sekunnin murto-osan pällisteltyään hän vaan vähä nauraa hyrähti: "oisit nyt heti sanonu!"

Monet, mukaan lukien tämä ko. henkilö johon txtissäni viittaan, varmasti mietiskelee ja ovat tohkeissaan, miksi ei se voinu sanoo silloin ekalla kerralla, just siinä ko oli puhetta, miks ei voinu sanoo?
En tiedä kuuluu vastaus. En mie halunnu siit mitän pahaa, mut tilanne kärjisty niin nopeasti niin pahaksi etten voinu enää mitään. Voitteko kuvitella, et näin suuren kohun oon saanu aikaseks sillä et en kertonukkaa ihan koko totuutta, sillä sanoin kyl itekkii jo ENNEN kokkia et kahvi on loppu.
Mun elämä ei taida olla ihan normaalia, jos omatunto tappaa miuta 1 kupillisen kahvia takia.

P.S. onnekks Petra oli poissa ja Labi oli paikalla <3 Sain helliä ja lelliä muhkeloa ihan sylin täydeltä! <3