kaksi minää

Missä mun peilikuva,
se energinen ja liikkuva
en tunne sitä, en nää,
samaan aikaan silti päätään kääntää.
Se ei liiku,
mutta tuijottaa,
mitä se oikein odottaa?

Se ei kuule muiden äänii,
vaan jotka huutaa sisäl pään nii,
se ei maista mitään,
vaik mättää mättöö sisään.
vain yksi tuoksu keuhkot täyttää,
ja se sitä silti aina säväyttää,
tuntee tietyn kosketuksen,
josta saa kylmän väristyksen,
ja se laukaisee tietyn jännityksen.

mut se ei pysty luottamaan,
sitä saattaa alkaa sattumaan,
se kai pelkää elämistä,
koska ei kestä menettämistä.
miettii onko sen arvosta,
se ei tiedä niist yksist ja harvoista,
kokemukset kai elämää uudistaa,
vois lisää uuden kokemuksien listaa.

Tää peili lyödään nyrkillä pirstaleiks,
ja se levii lattialle sadoiks sirpaleiks,
pääsen taas liikkeelle omil jaloillani,
en jaksa enää lagaa paikoillani,
sanon ääneen et oon pahoillani,
ja silloin viel katseemme kohtaa,
surua sen silmät hohkaa.

molemmat kyl tietää mitä he tahtoo,
samaa asiaa, mut he kuuluu eri lahkoo.
Aistit on toinen ja tunteet,
jonka vuoksi pläänit on sumentuneet,
aivot ja järki osapuolena on,
jolloinka tilanne on toivoton.
miten tääki nyt ratkaistaan,
ku en pysty luopuu kummastkaan?